Seurusteluahdistus

Railakas sinkkuelämä, miehiä joka sormelle, flirttiä, salassa pussailua ja mahtavan koomisia miestarinoita jakaa vaikka kuinka… kunnes aloitin seurustelun. Niin, miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen onkaan päädytty? Neiti, joka on hyvin itsenäinen ja sitoutumiskammoinen onkin nyt yhtäkkiä parisuhteessa. Mitään kotona nyhjäämistä suhde ei todellakaan ole, vaikka mies näin haluaisikin, vaan kyllä minä määrään milloin voidaan nähdä ja mitä tehdään. Oman kiireiseen aikatauluun harvemmin raivaan tilaa miekkoselle, hän saa tyytyä melko vähään tai antaa olla. Muiden nähden minä sanelen saako muhun koskea, vaiko ei. Julmako?

Mies on aivan rakastunut muhun, mutta mä en tiedä mitä mä tunnen. Välillä tekis mieli antaa periksi ja laittaa facebookkiin, että olen parisuhteessa ja huutaa koko maailmalle et jooo, kyllä mä seukkaan. Toisinaan taas kapinoin, haastan riitaa ja flirttailen tahallani muiden miesten kanssa poikkiksen nähden. Hän tekee kaikkensa ollakseen ärsyttämättä mua ja palvoo maata mun jalkojen alla. Mun vanhemmillekkin(joooo, vanhemmatkin on esitelty puolin ja toisin!) hän kertoi ”Natalian laittaneen pään täysin sekaisin” ja että lupaa olla hyvä poikaystävä heidän tyttärelleen. Vieressä mä vaan pyöritän silmiä blaa blaa blaa... Kyllä mä oikeesti ja aidosti tykkään tästä poikkiksestani, mutta mun on vaan tosi vaikeeta heittäytyä tähän suhteeseen. Jos antaa palasen liikaa ittestään ni antaaki vahingossa kokonaan itsensä ja sit se olis menoa. Mä en oo todellakaan vielä valmis for the ride.

Ehkä ärsyttävintä tilanteessa on se, että poikkis opiskelee samassa koulussa kuin minä ja muutkin klaanilaiset. Thänk god sentään eri kampuksella niin ei tarvitse kokoaika jännittää et kohta joku näkee meijät yhdessä. Oon aika hmmm suosittu ja tunnettu persoona koulussa, kuten toki muutkin klaanilaiset. Meillä on hyvin pienet piirit ja juorut kulkevat nopeaan, joten ehkä siksi en myöskään halua puhua parisuhteestani julkisesti. Koulun bileissä, ja koulussakin hengailen ehkä jopa enemmän miespuolisten ystävien kanssa kuin naisten. Poikkikseni ja varsinkin hänen ystävät ovat todella mustasukkaisia kun viiletän jatkuvasti menemään muiden miespuolisten ystävieni kanssa ja nautin vielä huomion keskipisteenä olosta. Porukan hiljaisimmaksi mua ei voi kutsua, vaikka olenkin klaanin konservatiisivin omalla tietotoimisto-tavallani.

Toisaalta tunnen pistoksia sydämessä kun vietän niin paljon aikaa miespuolisten ystävieni kanssa, mutta samalla en todellakaan halua muuttua vain siksi koska seurustelen. En halua olla sellainen joka hylkää ystävät kun alkaa seurustelemaan. Eräänä sunnuntaisena aamuna kun potkin miestä ylös sängystä hirveällä kiireellä sillä olin menossa töihin, herra nappasi mut kainaloonsa ja sanoi: ”Miksei mekin Natalia voida olla niin kuin normaalit pariskunnat. Nukkua pitkään viikonloppuna, syödä aamiaista sängyssä, käydä käsikädessä iltapäivä kävelyllä tai olla pukematta koko päivänä. Pitäisit mua tiukasti tossun alla ja elettäis ees hetki honeymoon kuplassa ja nähtäis vaan toisemme.” Niin…..miksei? – Noh, koska mä en oo valmis vielä siihen. Mä en halua. Ja mulla ei oo aikaa semmoseen. Mitä mä oikeesti haluan?!? Jottei musta kuitenkaan saisi mitenkään liian kylmää kuvaa, lähetin miehelle juuri sydänpostikortin lässynlässyn viestillä valittaen ikävää sillä hän on viikon poissa kotikaupungistamme. Huijaanko mä oikeesti vaan itseäni?

Huh, ei tää seurustelevan elämäkään helppoa ole. Varsinkaan kun joutuu yksin taistelemaan näiden itsekeksittyjen ongelmien kanssa tässä myskyävässä pääkopassa… Tai onhan mulla tytöt aina lähellä auttamas ratkaisemaan ongelmia <3 Ja onneks(!!) naiset saa vaihtaa mielipidettää iha koska vaa haluu, eiks nii? ;)

Terkuin,

Natalia <3